lauantai 15. helmikuuta 2014

Kuin leikkipuistossa olisi.

Viimeinkin saimme uudet kotisivut käyttöön ja pääsen purkamaan pahaa oloani tänne päiväkirjaan.
Niin paljon olisi kerrottavaa ahdistavista asioista, mutta pitää edetä pienin askelin... Näin ne hoitajat minun käskivät tehdä.

Noh, alkuviikosta menin kotiin "pienin" askelin, ja sitten siinä laittaessani päivän menyyn esille, huomasin olevani jossain leikkipuistossa. Potkin nopeasti lunta makkarapalojen päälle (Olivat muuten päivän alkuruoka) ja poistuin hiljaa paikalta. Tai niin hiljaa, kuin ihminen pystyy, törmättyään keinunrunkoon, kiipeilytelineeseen ja roskikseen.
Ehkä tuo leikkipuisto ja hoitajien neuvot, liikkua pienin askelin, saivat minut miettimään nuoruuttani.

Aloin kelaaman päässäni omia leikkipuistokokemuksia.
Miten sitä pieni piltti olikaan tohkeissaan, kun saapui leikkipuistoon.


----
Naapurin Atte oli jo kaivamassa lapiollaan kuoppia hiekkalaatikolla, kun Japi ja Tumppi touhusivat leikkimökissä ilosta kiljuen.

Tyttikin kiljui, mutta se johtui siitä, että Masa oli antanut liian kovat vauhdit karusellissa. Tytti yritti kaikilla voimillaan pitää tangosta kiinni, kun keskipakoisvoima yritti pudottaa hänet kyydistä.

Oli se vaan hauskaa katseltavaa.

Ja kaikki muutkin lapset... Kaikilla oli omat paikkansa ja tapansa.

Vellu pukeutui aina tummanvihreisiin kurahousuihin, mustiin saappaisiin, keltaiseen villakangastakkiin ja valkoiseen säästöpankin pipoon oli sitten kesä tai talvi.
Vellulla oli aina mukanaan Matchboxin viininpunainen Ford Capri pikkuauto mukanaan. Siinä oli aukeava konepelti, leveät renkaat ja ratti "väärällä" puolella.

"Enklantin tuontiauto!" oli isi sanonut.
Sitä hän sitten tohkeissaan esitteli kaikille, mutta ei antanut kenenkään leikkiä sillä. Itseasiassa, hän ei itsekkään leikkinyt sillä, koska pelkäsi sen menevän rikki.

Entäpä sitten Urkki. Siellä se seisoi, pissat housuissaan, ruskea pahvilappu silmälaseissaan ja nenäänsä tonkien, pyytäen muiden leluja lainaksi leikkeihinsä.

Ja Pera. Tuo naapuruston kauhu... Tai Santun kauhu enemmänkin.

Ensimmäiseksi, kun Pera saapui leikkipuistoon, niin hän asteli Santun luo, otti niskasta kiinni ja vei hänet leikkimökkiin. Välillä sieltä kuului huutoa, toisinaan ei. Pera saapui yleensä ensimmäisenä mökistä pihalle, ellei lasketa sitä kertaa, kun Japi, jonkin ihmeen ansiosta, kerkesi pujahtaa Peran kainalon alta karkuun.
Noh, Japin viikkorahojen perässähän se Pera siellä aina kävi, eivätkä Japi ja Tummppi puuttuneet siihen mitä mökissä tapahtui, kun olivat niin keskittyneet omiin leikkeihinsä.

Aaah! Oli se ihanaa aikaa. Siellä sitä telmuttiin hiekkalaatikolla, välillä keinussa. Leikittiin monesti yhdessä hippaa tai piilosta. Kukin tavallaan.

Päivä kului nopeasti, ja viimein tuli kotiinlähdön aika. Millään ei olisi halunnut, mutta eipä sitä kelloa voinut taaksepäinkään kääntää.


Tytti lähti yleensä aina ihan ilomielin kotiin, kun taas Masaa ei olisi millään saanut pois. Heti kun hänen vanhempansa tulivat häntä hakemaan, niin Masa tarttui keinulautaan kiinni ja alkoi mieletön huuto:

"En lähe! Mie en lähe! Miulla on leikki vielä kesken! Päästä irti! En lähe mihkään! Sie oot kakkapää!!!"
Oli se vaan huvittavaa, että mitäpä se Masa pystyi tuossa tilanteessa tekemään. Kun on lähdetävä, niin silloin on lähdettävä. Ei siinä auta mitkään huudot.

Heh. Urkki se ei kyllä huutanut, saati puhunut. Siellä se kökötti koko päivän leikkipuiston laidalla, yksikseen. Taisi se jäädä pari kertaa leikkipuiston laidalle, kun ei osannut kotiin. Mutta, viimein jompi kumpi vanhemmista saapui paikalle ja nouti kotiin.

----


Olin päässyt jo kotiin, kun jostain kumman syystä tuo alkoi kuullostaan turhankin tutulle.
Mietitäänpä tätä hetkeä!
Eipä tullut pienenä poikana ajatelleeksi leikkipuistossa, että sitten, kivesten laskeuduttua, karvaisena, sama meininki jatkuu:

Miten sitä onkaan tohkeissaan, kun saapuu pubiin.
Naapurin Atte on jo kourimassa jotain daamia baaritiskillä, kun Japi ja Tumppi touhuavat miesten vessassa, lukkojen takana, pienten ääntelyjen säestämänä.

Tyttikin ääntelee, mutta se johtuu siitä, että Masa on taas ostanut liian monet paukut hänelle tiskillä. Humalatilan vuoksi Tytin pikkuaivot eivät enää pysty pitämään koordinaatiota vakaana, siksi Tytti pitää seinästä kiinni ja yrittää olla tipahtamatta. On se vaan säälittävää katseltavaa.

Ja kaikki muutkin asiakkaat... Kaikilla on omat paikkansa ja tapansa.
Vellu pukeutuu aina tummanvihreisiin samettihousuihin, mustiin saappaisiin, keltaiseen villakangastakkin ja likaisen valkoiseen säästöpankin pipoon, kesät talvet.
Vellulla on aina Ford Taunuksensa avaimet taskussaan. Vuosia sitten hän oli hieman rassaillut tuota moottoria ja laittanut 40 vaakaimutuplat, tiukemman 280-290 asteisen nokan, peltipakosarjan ja avaramman putkiston. Luonnollisesti imu- ja pakosarjat oli kohdistettu kanteen ja vaihdettu nokan vaihdon yhteydessä jäykemmät venttiilinjouset ja kovapalaseuraajat.
"Taivelan tuontiauto" oli Vellun poika aina sanonut.
Sitä voorttia hän kovasti kehuu, mutta ei anna kenenkään ajaa sillä. Itseasiassa, hän ei itsekkään sillä ajele, sillä moottori oli leikannut kiinni jo remontin jälkeisenä päivänä.

Entäpä Urkki sitten? Siellä se istuu vakiopöydässään kuset ja paskat housuissaan, silmälappu silmillään. Milloin se on vasemman ja milloin oikean silmän päällä, verta nenästään kaivaen,yrittäen pummata jokaiselta vielä yhden tuopin.

Ja Pera. Tuo pubin kauhu... Tai Santun kauhu enemminkin.
Ensimmäisenä kun Pera saapuu pubiin, niin hän astelee Santun tykö, ottaa raiveleista kiinni ja vie hänet vessaan. Välillä kuuluu kolinaa ja huutoa, välillä ei. Pera saapuu yleensä aina ensimmäisenä vessasta pihalle, ellei lasketa sitä kertaa, kun Pera liukastui vessan lattialla olleeseen oksennukseen, jolloin Santtu juoksi kiireen vilkkaa pihalle.
Noh, Santun viinavelkojen perässähän se Pera siellä aina pyörähtää "juttelemassa." Eivätkä Japi ja Tumppi puutu tilanteeseen, koska ovat niin keskittyneet toisiinsa.

Ai jai. On tää vaan ihanaa aikaa. Täällä sitä mennään pöydästä pöytään ja välillä pöydän allekkin. Välillä juostaan jonkun perässä, koska tämä vie "vahingossa" sun juoman, tai sitten piileskellään avo-/aviopuolisoa nurkkapöydässä. Kukin tavallaan.

Päivät kuluu nopeasti... Ja viimein on valomerkin aika. Kukaan sitä ei halua nähdä, mutta eipä sitä jatkoaikalupiakaan voi sormia napsauttamalla saada.

Tytti lentää yleensä iloisesti pihalle reilusti ennen valomerkkiä, kun taas Masaa ei saa millään pois. Heti kun henkilökunta tulee pyytämään häntä poistumaan, niin Masa tarraa pöydästä kiinni ja alkaa älytön huutelu ja vittuilu:
"Ja minähän en liikaha mihkään. Mulla on vielä juoma kesken! Ja perkele, koskeppas muhun, niin annan sulle niin takasin. En poistu. Kello on vasta minuuttia vaille kaksi ja mulla on melkein täysi tuoppi. Haista sinä tarjoilija paska!!!"
On se niin huvittaa seurata, että mitä se Masa luulee pystyvänsä tekemään tuossa tilanteessa. Luuleeko se saavansa jäädä, kun oikein vittuilee henkilökunnalle ja uhoaa. Ei siinä selittelyt ja huutamiset auta.

Heh. Urkki se ei kyllä selittele eikä huuda. Hyvä että edes hengittää. Sinnehän se yleensä jää pubin eteen pötkölleen, koska ei pysty liikahtamaan kotiin. Mutta, kyllä viimein joku vanhempi konstaapeli saapuu paikalle ja noutaa pahnoille.

Näin se on. Kyllä tuo pubielämä vaan saa muistot pintaan.
Taisin tirauttaa ennen sammumi... nukahtamista yhden miehisen kyyneleenkin. (Ja aamulla töihin tullessani huomasin, että taisi yöllä tirahtaa muutakin)